Kuvassa täysin filtteröimätön lastenhoitaja, joka ei enää erota unta todellisuudesta. Hän tuli töihin aamulla vielä ihmisenä, mutta nyt, kahdeksan tunnin sodan jälkeen, hän on lähinnä hermovaurioilla varustettu kuori entisestä itsestään. Silmäkulmassa nykii pieni tic, joka ilmestyi siihen joskus viidennen "Mä en jaksa enää!" -raivokohtauksen kohdalla, eikä ole lähtenyt pois sen jälkeen. Ympärillä on elävä helvetti: lattialla kymmenen lasta kiljuu kuin pieniä apinoita, yksi pureskelee sandaalia, ja jostain kuuluu epämääräinen ääni, joka kuulostaa siltä, että joku koettaa juoda liimaa. Tänään on taas se päivä.
Ensimmäiset minuutit ovat harhauttavia – kaikki näyttää vielä hetken normaalilta. Vanhemmat hymyilevät, ojentavat rakkaat pikku enkelinsä ja heittävät hyvästit kuin kyseessä olisi kepeä miniloma. "He ovat tänään olleet vähän levottomia", yksi äiti sanoo kuin ohimennen, kun lapsi samalla lyö leikkijunalla viatonta kaveriaan suoraan otsaan. "Mutta onhan täällä ammattitaitoista henkilökuntaa!" hän jatkaa, hymyilee ja pakenee kuin Siperian junasta hypännyt sotavanki. Hetken hiljaisuus, ja sitten se alkaa.
Yksi lapsi ilmoittaa, ettei aio pukea haalaria, koska "ei vaan huvita", toinen tiputtaa housunsa alas vain koska voi, ja kolmas on onnistunut karkaamaan leikkihuoneesta, vaikka ovessa on turvalukko, josta edes aikuiset eivät pääse ulos ilman koulutusta. Lounasaika ei ole ruokailuhetki, vaan täysi helvetin gladiaattoritaistelu. Lautaset lentävät, ruokaA päätyy enemmän hiuksiin kuin suuhun, ja jostain kuuluu verenhyytyttävä huuto, kun joku huomaa, että kastike kosketti perunaa. Lapsi ottaa sen henkilökohtaisena loukkauksena ja alkaa huutaa kuin häntä olisi juuri petetty maailman pahimmalla tavalla.
Päiväunet. Lepohetki. Tai niin sitä voisi kuvitella, jos ei olisi koskaan työskennellyt lastenhoitajana. "Mä en haluu nukkua!", joku rääkäisee sillä äänensävyllä, jolla perinteisesti ilmoitetaan sodan alkaneen. Toinen alkaa nukahtaa ja havahtuu heti takaisin elämään kuin koomasta herännyt zombi. Kolmas makaa paikoillaan, mutta hiippailee salaa toisten viereen ja tökkii heitä, koska "on tylsää". Kaikki tämä on saatanallista versiota ASMR:stä, jossa hoitaja kuuntelee tuntikaupalla epämääräistä rapinaa, nyyhkimistä ja satunnaisia "Mulla on pissahätä" -lausuntoja, joiden todenperäisyys on kyseenalainen.
Kello alkaa vihdoin lähestyä kotiinlähtöä, mutta lastenhoitajan mieli on jo muissa maailmoissa. Hän ei enää mieti, onko paita tahriintunut ruoalla vai ulosteella – sillä ei ole väliä. Hän ei ole varma, mikä viikonpäivä on, eikä se kiinnosta. Kun viimeiset lapset haetaan, vanhemmat kysyvät iloisesti: "Miten päivä meni?" ja hoitaja hymyilee tyhjällä katseella, jolla vain elämänsä kriittiset tunnit menettäneet ihmiset kykenevät katsomaan. "Hyvin", hän sanoo, vaikka samaan aikaan miettii, kuinka monta kertaa päivässä olisi sosiaalisesti hyväksyttävää juoda kahvia ilman, että sydän räjähtää.
Kun ovi viimein sulkeutuu, hän istahtaa alas. Hengittää. Miettii hetken, mitä olisi voinut tehdä elämällään, jos olisi tehnyt toisen uravalinnan. Miten hän päätyi tähän? Oliko se joku lapsuuden virhearviointi? Liian optimistinen ammattivalinta? Sattuma? Jumalallinen rangaistus? Hän ei tiedä, mutta huomennahan sen voi taas testata uudelleen.
Koska tämä ei lopu koskaan.
Lisää kommentti
Kommentit