VALTAMEDIAN SALALIITTO

Valtamedian salaliitto ja agendajournalismi Suomessa – Kuka määrää, mitä me saamme tietää?

Oletko koskaan miettinyt, miksi tietyt aiheet hallitsevat uutisotsikoita viikosta toiseen, kun taas toiset katoavat mystisesti ilman jälkiä? Miksi tietyt mielipiteet saavat mediassa äärettömästi tilaa, mutta toiset vaikuttavat olevan suljettu pois julkisesta keskustelusta? Entä miksi saman uutistapahtuman eri näkökulmat saavat täysin erilaisen käsittelyn riippuen siitä, kuka niitä kommentoi? Jos olet joskus kokenut epäilyksiä valtamedian neutraaliudesta, et ole yksin.

Agendajournalismi – faktaa vai foliohattuilua?

Monille ajatus siitä, että media voisi olla muuta kuin objektiivinen ja tasapuolinen, kuulostaa salaliittoteorialta. Eihän Suomessa voisi olla järjestelmällistä mielipiteen ohjailua? Eihän täällä ole mitään "agendajournalismia", jossa tietyt näkökulmat nostetaan esiin ja toiset haudataan? Vai voisiko sittenkin?

Kun tarkastelemme suomalaista mediaa kriittisesti, alkaa hahmottua huolestuttava kuva. Journalismin tehtävä on perinteisesti ollut vallan vahtikoira, mutta nykyään se näyttää enemmänkin vallan sylikoiralta. Toimittajien tehtävä ei enää ole pelkästään raportoida tapahtumista, vaan myös ohjata, mitä meidän tulisi ajatella niistä. Tämä ei ole mielipide – se on havaittavissa oleva ilmiö.

Suomen media – itsenäinen vai valjastettu?

On helppo kuvitella, että mediatalot Suomessa toimivat toisistaan riippumatta, mutta todellisuudessa suurin osa merkittävästä valtavirtajournalismista keskittyy muutaman ison toimijan käsiin. Sanoma, Yleisradio, Alma Media ja Keskisuomalainen hallitsevat valtaosaa uutistarjonnasta.

Näiden mediatalojen johdossa istuu ihmisiä, joilla on poliittisia kytköksiä, ja joiden intressit eivät välttämättä ole linjassa kansalaisten vapaan tiedonsaannin kanssa. Toimittajakunta puolestaan on pitkälti saman ideologisen koulutuksen läpikäynyt joukko, joka usein tietämättäänkin vahvistaa median sisäisiä rakenteita ja ajatusmalleja.

Kyse ei ole siitä, että jokainen toimittaja istuisi pimeässä huoneessa suunnittelemassa, kuinka kansaa aivopestään – kyse on paljon hienovaraisemmasta mekanismista. Se, mikä pääsee läpi uutiskynnyksestä ja miten se kehystetään, määrittää, mitä kansalaiset pitävät "todellisena" ja mitä eivät.

Kuka määrittelee totuuden?

Jos katsot päivän uutisvirtaa, huomaat, että tietyt aiheet ja näkökulmat saavat loputtomasti palstatilaa, kun taas toiset lakaistaan maton alle. Jos suuri mediatalo julkaisee tietynlaisen narratiivin, se monistuu nopeasti muihin valtavirtamedioihin – eikä kyse ole sattumasta.

Tätä ilmiötä kutsutaan kehystyksen (framing) teoriaksi, jossa uutisia käsitellään valitusta näkökulmasta siten, että tietyt asiat korostuvat ja toiset jäävät huomiotta. Tämä ei tarkoita valehtelua, vaan sitä, että totuutta muokataan. Kyse ei ole siitä, mitä sanotaan – vaan siitä, mitä jätetään sanomatta.

Toinen tärkeä ilmiö on portinvartijuus (gatekeeping). Jokaisessa mediatalossa päätetään, mitkä uutiset ylipäätään ansaitsevat tulla julkaistuiksi ja mitkä eivät. Jos jokin aihe on liian arkaluontoinen, liian ristiriitainen tai uhkaa median omia intressejä, se voidaan haudata jo ennen kuin se ehtii uutishuoneen ulkopuolelle.

Samanmielisyyden harha – miksi kaikki toimittajat tuntuvat ajattelevan samalla tavalla?

Toimittajat eivät ole immuuneja ryhmäajattelulle. Suomessa journalistiikan koulutus painottaa tietyntyyppisiä arvoja, ja alan sisäinen kulttuuri luo paineita pysyä samanmielisenä. Jos olet toimittaja, joka esittää liikaa kriittisiä kysymyksiä tai haastaa vallitsevan narratiivin, huomaat pian, että urasi voi alkaa sakata.

Kun toimitukset täyttyvät ihmisistä, jotka ajattelevat samalla tavalla, syntyy samanmielisyyden harha (groupthink), jossa tietty narratiivi vahvistuu kerta toisensa jälkeen. Toimittajat eivät tarkoituksellisesti valehtele – he vain eivät edes näe maailmaa toisin kuin heidän kollegansa.

"Faktantarkistus" ja sensuuri – mitä et saa sanoa?

Viime vuosina olemme nähneet valtavan nousun ns. "faktantarkistuksessa", jossa tietyt tahot määrittelevät, mikä on "totta" ja mikä "valhetta". Ongelma? Faktantarkistus ei ole objektiivista.

Jos tarkastellaan esimerkiksi suomalaisia faktantarkistajia, huomataan, että he keskittyvät tietyntyyppisten väitteiden kumoamiseen ja jättävät huomiotta muut, yhtä lailla kyseenalaiset narratiivit. Tämä tarkoittaa, että "totuus" ei ole absoluuttinen, vaan se riippuu siitä, kuka sen määrittelee ja kenen edut ovat pelissä.

Samaan aikaan internetissä leviävät mielipiteet, jotka eivät sovi valtamedian narratiiviin, kohtaavat yhä tiukempaa moderointia ja sensuuria. Facebook, YouTube ja Twitter ovat ottaneet aktiivisen roolin "väärän informaation" kitkemisessä – mutta kuka määrittelee, mikä on väärää? Usein ne samat mediatahot, joiden etuja "väärän tiedon" poistaminen palvelee.

Mitä tämä tarkoittaa sinulle?

Jos haluat ymmärtää, mitä maailmassa tapahtuu, sinun täytyy kysyä itseltäsi muutama kysymys:

1. Kuka hyötyy tästä uutisesta? Se, mikä päätyy otsikoihin, ei ole sattumaa – joku hyötyy siitä aina.

1. Miksi juuri tämä näkökulma? Jokainen uutinen on valinta siitä, mikä on tärkeää ja mikä ei.

1. Mitä jätetään kertomatta? Uutinen on yhtä paljon siitä, mitä kerrotaan, kuin siitä, mitä ei kerrota.

Kyse ei ole siitä, että pitäisi hylätä kaikki, mitä valtamedia kertoo. Mutta jos haluat tietää totuuden, älä odota, että se annetaan sinulle valmiina hopeatarjottimella. Kaiva syvemmältä, etsi vaihtoehtoisia lähteitä, ja ennen kaikkea – ajattele itse.